Jokainen opetustyössä
oleva on varmasti kuullut, että opettajuuden on muututtava.
Aihetta pohdiskellessani
löysin kirjahyllystäni teoksen vuodelta 1997, joka käsittelee opettajaa koulun
muutoksessa. Teoksessa Pasi Sahlberg tuo esiin, miten koulun muutoksessa oppilaiden
ja opettajan välinen vuorovaikutus on pysynyt samanlaisena. Opettaja puhuu ja
oppilaat kuuntelevat. Opettajat kysyvät ja oppilaat vastaavat. Kyllä me tiedämme
miten päin sen pitäisi mennä. Opettajakoulutuksessa ihastuin John Deweyn ajatuksiin
siitä, miten opetuksen keskiön tulee olla oppilaan aktiivisessa toiminnassa.
Myös Sahlberg siteeraa Deweyta: oppiminen on vastausten etsimistä itse
asetettuihin kysymyksiin eli ongelmien ratkaisemista. Dewey korosti oppimisessa
mm. keskustelua, oikeiden asioiden tekemistä ja kokeilemista. Hänen mukaansa oppiminen
tapahtuu parhaiten erilaisia tietoja ja taitoja vaativien projektien kautta. John
Dewey oli yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi, joka syntyi vuonna 1859.
Opettajuuden muutostarpeista puhuminen ei siis todellakaan ole
mikään uusia asia. Olisiko kuitenkin syytä välillä siirtää huomio oppilaitoksen
johtajuuteen. Olisiko siinä jotain muutettavaa? Olen itse toiminut ammatillisessa
koulutuksessa esimiehenä noin viisi vuotta ja tässä muutama hälyttävä huomio
omaan johtamiseeni ja erityisesti pedagogiseen johtamiseeni liittyen.
Miten paljon olen opettajien esimiehenä käyttänyt aikaa pedagogiikan kehittämiseen? Siis ihan oikeasti käyttänyt aikaa tähän.
Hävettävän vähän. Paitsi silloin kun jostain tulee palautetta jonkun opettamisesta.
Silloin olen pyyhältänyt paikalle kertomaan, että tällaista palautetta on
tullut ja näin sinun pitää jatkossa toimia. Johtajana aika tuntuu menevän
kaikkeen muuhun kuin oppilaitoksen perustehtävän johtamiseen. Se etten minä ole
asiaan ehtinyt puuttua, ei tarkoita sitä, etteikö yksikössäni olisi hyvää
opetusta tai etteivätkö opiskelijat olisi oppineet. Mutta aika yksin ovat
opettajat jääneet tämän asian kanssa ja ihan liian vähän minä tiedän mitä opetuksessa
tapahtuu.
Millaisin menetelmin
olen vienyt koulutuksen ja opettajuuden muutostarpeita eteenpäin? Annan
itselleni positiivista palautetta siitä, että yhteisissä veso-päivissä olen
nostanut esiin tärkeitä aiheita, kuten opiskelijan kohtaamiseen, oppimiskäsitykseen, opetusmenetelmiin ja opettajuuden muutokseen liittyviä
asioita. MUTTA. Veso-päivissä olemme kokoontuneet auditorioon, jossa olen
opettajajoukon edessä pitänyt pitkän yksinpuhelun tärkeistä asioista. Ehkä
joskus on jäänyt aikaa parille kysymykselle –jos kukaan on enää siinä vaiheessa
ollut hereillä. Miksi kuvittelemme, että opettajat oppivat niillä menetelmillä,
joista heidän meidän esimiesten mielestä pitää opiskelijoiden kanssa päästä
eroon. Jos opetuksen muuttaminen on helppoa, niin miksi me esimiehet emme käytä
esimerkkinä henkilökuntaa aktivoivia ja innostavia menetelmiä. Miksi me emme
varmista näiden tilaisuuksien jälkeen, että tapahtuiko niissä oppimista? Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin
kuin minä sanon. Sanomalla johtaminen on helppoa.
Miten minä itse opin?
Kuinka moni meistä esimiehistä istuu kokouksissa tai seminaareissa innostuneena
ja kuuntelee tarkkaavaisesti mitä siellä edessä puhutaan? Seuraavassa
tilaisuudessa katso ympärillesi. Näkyykö oppimisesta ja kehittämisestä innostuneita
ilmeitä? Näpytteleekö joku tietokoneellaan sähköposteja? Lähettääkö joku
tekstiviestejä kollegalleen? (Siitä miten tylsistyy hengiltä.) Uskon, että minä en
ole ainoa, joka ei opi ja innostu kuuntelemalla monologeja. Miksi me näissä
tilaisuuksissa toteutamme hiljaisuuden pedagogiikkaa, kun olemme sitä mieltä,
että opiskelijoiden opettamisessa sen aika on auttamattomasti ohi. Keskustelua on liian vähän ja sitä kaivataan lisää. Löytyyköhän jostain
koulutusorganisaatio, jossa on kaikilla tasoilla aikaa ihan oikeaan
keskusteluun yhteisistä asioista?
Itse tulin siihen tulokseen, että jotain tarttis omalle pedagogiselle johtajuudelle tehdä ja vähän äkkiä.
Siitä lisää seuraavassa blogitekstissä.
Itse tulin siihen tulokseen, että jotain tarttis omalle pedagogiselle johtajuudelle tehdä ja vähän äkkiä.
Siitä lisää seuraavassa blogitekstissä.
Samaa tuskaa käy läpi varmasti jokainen opetustyössä oleva. Uskon, että opettajuuden muutokseen liittyvät oivallukset innostavat useimpia sinänsä, mutta oman ajatuskoneiston kääntäminen ja ensimmäisten askeleiden ottaminen on niin työlästä, että ajatuskin ahdistaa. Huomaan itsekin piiloutuvani mieluummin rutiinin tuoman työmäärän ja näennäisen kehitysideoinnin taakse kuin että oikeasti alkaisin vain tekemään. Tarttuisin toimeen. Hyppäisin kylmään veteen. Repäisisin vanhan laastarin karvaisesta käsivarresta.
VastaaPoistaTämän kynnyksen voiteluun kun löytäisi keinot ja hyvät esimerkit, ei itse tekeminen tuntuisi ehkä yhtään niin pahalta enää. M.