tiistai 15. marraskuuta 2016

Opettajuuden on muututtava –mutta olisiko johtajuudenkin?


Jokainen opetustyössä oleva on varmasti kuullut, että opettajuuden on muututtava.
Aihetta pohdiskellessani löysin kirjahyllystäni teoksen vuodelta 1997, joka käsittelee opettajaa koulun muutoksessa. Teoksessa Pasi Sahlberg tuo esiin, miten koulun muutoksessa oppilaiden ja opettajan välinen vuorovaikutus on pysynyt samanlaisena. Opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat. Opettajat kysyvät ja oppilaat vastaavat. Kyllä me tiedämme miten päin sen pitäisi mennä. Opettajakoulutuksessa ihastuin John Deweyn ajatuksiin siitä, miten opetuksen keskiön tulee olla oppilaan aktiivisessa toiminnassa. Myös Sahlberg siteeraa Deweyta: oppiminen on vastausten etsimistä itse asetettuihin kysymyksiin eli ongelmien ratkaisemista. Dewey korosti oppimisessa mm. keskustelua, oikeiden asioiden tekemistä ja kokeilemista. Hänen mukaansa oppiminen tapahtuu parhaiten erilaisia tietoja ja taitoja vaativien projektien kautta. John Dewey oli yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi, joka syntyi vuonna 1859.
Opettajuuden muutostarpeista puhuminen ei siis todellakaan ole mikään uusia asia. Olisiko kuitenkin syytä välillä siirtää huomio oppilaitoksen johtajuuteen. Olisiko siinä jotain muutettavaa? Olen itse toiminut ammatillisessa koulutuksessa esimiehenä noin viisi vuotta ja tässä muutama hälyttävä huomio omaan johtamiseeni ja erityisesti pedagogiseen johtamiseeni liittyen. 
Miten paljon olen opettajien esimiehenä käyttänyt aikaa pedagogiikan kehittämiseen?  Siis ihan oikeasti käyttänyt aikaa tähän. Hävettävän vähän. Paitsi silloin kun jostain tulee palautetta jonkun opettamisesta. Silloin olen pyyhältänyt paikalle kertomaan, että tällaista palautetta on tullut ja näin sinun pitää jatkossa toimia. Johtajana aika tuntuu menevän kaikkeen muuhun kuin oppilaitoksen perustehtävän johtamiseen. Se etten minä ole asiaan ehtinyt puuttua, ei tarkoita sitä, etteikö yksikössäni olisi hyvää opetusta tai etteivätkö opiskelijat olisi oppineet. Mutta aika yksin ovat opettajat jääneet tämän asian kanssa ja ihan liian vähän minä tiedän mitä opetuksessa tapahtuu.  
Millaisin menetelmin olen vienyt koulutuksen ja opettajuuden muutostarpeita eteenpäin? Annan itselleni positiivista palautetta siitä, että yhteisissä veso-päivissä olen nostanut esiin tärkeitä aiheita, kuten opiskelijan kohtaamiseen, oppimiskäsitykseen, opetusmenetelmiin ja opettajuuden muutokseen liittyviä asioita. MUTTA. Veso-päivissä olemme kokoontuneet auditorioon, jossa olen opettajajoukon edessä pitänyt pitkän yksinpuhelun tärkeistä asioista. Ehkä joskus on jäänyt aikaa parille kysymykselle –jos kukaan on enää siinä vaiheessa ollut hereillä. Miksi kuvittelemme, että opettajat oppivat niillä menetelmillä, joista heidän meidän esimiesten mielestä pitää opiskelijoiden kanssa päästä eroon. Jos opetuksen muuttaminen on helppoa, niin miksi me esimiehet emme käytä esimerkkinä henkilökuntaa aktivoivia ja innostavia menetelmiä. Miksi me emme varmista näiden tilaisuuksien jälkeen, että tapahtuiko niissä oppimista? Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon. Sanomalla johtaminen on helppoa.
Miten minä itse opin? Kuinka moni meistä esimiehistä istuu kokouksissa tai seminaareissa innostuneena ja kuuntelee tarkkaavaisesti mitä siellä edessä puhutaan? Seuraavassa tilaisuudessa katso ympärillesi. Näkyykö oppimisesta ja kehittämisestä innostuneita ilmeitä? Näpytteleekö joku tietokoneellaan sähköposteja? Lähettääkö joku tekstiviestejä kollegalleen? (Siitä miten tylsistyy hengiltä.) Uskon, että minä en ole ainoa, joka ei opi ja innostu kuuntelemalla monologeja. Miksi me näissä tilaisuuksissa toteutamme hiljaisuuden pedagogiikkaa, kun olemme sitä mieltä, että opiskelijoiden opettamisessa sen aika on auttamattomasti ohi. Keskustelua on liian vähän ja sitä kaivataan lisää. Löytyyköhän jostain koulutusorganisaatio, jossa on kaikilla tasoilla aikaa ihan oikeaan keskusteluun yhteisistä asioista?

Itse tulin siihen tulokseen, että jotain tarttis omalle pedagogiselle johtajuudelle tehdä ja vähän äkkiä.
Siitä lisää seuraavassa blogitekstissä. 
Tästä kirjasta eväitä pedagogiikan kehittämiseen.

 
 

 

1 kommentti:

  1. Samaa tuskaa käy läpi varmasti jokainen opetustyössä oleva. Uskon, että opettajuuden muutokseen liittyvät oivallukset innostavat useimpia sinänsä, mutta oman ajatuskoneiston kääntäminen ja ensimmäisten askeleiden ottaminen on niin työlästä, että ajatuskin ahdistaa. Huomaan itsekin piiloutuvani mieluummin rutiinin tuoman työmäärän ja näennäisen kehitysideoinnin taakse kuin että oikeasti alkaisin vain tekemään. Tarttuisin toimeen. Hyppäisin kylmään veteen. Repäisisin vanhan laastarin karvaisesta käsivarresta.

    Tämän kynnyksen voiteluun kun löytäisi keinot ja hyvät esimerkit, ei itse tekeminen tuntuisi ehkä yhtään niin pahalta enää. M.

    VastaaPoista